Hän kaivaa repustaan vanhan piirrustusvihkonsa, joka on ihan täynnä piirrustuksia. Niin täynnä ettei sinne mahtuisi enää yhtään piirrustusta.
"Lurppakin on utelias, se painaa kuonon Auran syliin ja kurkkii piirrustuksia. Siinä on kahdeksan äitiä piirrettynä samalle sivulle. Aura laskee piirrustukset, vaikka tietää laskemattakin. Kahdeksan on äidin onnennumero. Hän on piirtänyt kahdeksan erilaista äitiä samalle sivulle. Jokainen niistä on yksinään kuva äidistä, mutta vasta yhdessä ne kaikki ovat äiti."Ensimmäinen kuva on värikkäin. Äidillä on kiiltävät kastanjanruskeat hiukset ja äiti hymyilee. Siinä kuvassa äiti on iloinen.
Toisessa kuvassa äiti on juhlimassa naapurin tädin kanssa. Äidillä on kruunukorkki-pullo kädessä.
Kolmas kuva on kuva äidistä joka on jo humalassa, kuvaan on piirretty myös olutpullo.
Neljännessä kuvassa äidillä on kolme päätä. Se kertoo siitä ajasta, kun äiti sairastui. Äiti kuuli ääniä, näki näkyjä ja oli sekava. Äiti oli mennyt Auran sanojen mukaan kuplan sisään.Seuraavassa kuvassa äiti on hiljainen. Silloin äiti ei puhunut eikä ollut läsnä.
Kahdeksas kuva on suttu äidistä ja ambulanssista. Aura on piirtänyt ambulanssiin myös vilkut ja sireenin, vaikka oikeasti äitiä oli viety aika hiljaa ambulanssilla. Aura tiesi että vain sellaisia viedään lujaa sairaalaan joilla on mahdollisuus parantua ja selvitä.
Niemeä Aura ei ollut piirtänyt koska hän ei koskaan ollut käynyt siellä.
Yhtenä päivänä äiti oli tullut kotiin kauppakasseja kantaen. Hän oli alkanut kokata ja ottanut pussista silakoita. Tähän asti kaikki oli näyttänyt normaalilta. Äiti oli irrottanut kaloilta silmät ja pudottanut ne kiehuvaan veteen, perunoiden ja kasviksien sekaan. Kun äiti oli syönyt kalansilmäsoppaa hyvällä ruokahalulla, Auraa ja Reettaa se oli lähinnä oksettanut. Tämän jälkeen äiti oli taas lähtenyt Niemeen.
Aura alkaa ajatella Jumalaa, kuolemaa ja äitiä sekä kaikkia muita läheisiä jotka olivat taivaassa. Aura uskoi vahvasti että kuoleman jälkeen on elämää. Repusta hän ottaa pienen rasian jossa on muunmuassa äidin vanha, ruosteinen mutta silti vielä terävä puukko. Alkaa ahdistaa ja Aura miettii mitä tapahtuisi jos puukko ihan vähän osuisi käsivarteen. Itkisikö Aura ja helpottaisiko se?
Ensimmäiset veripisarat, ja Aura purskahtaa itkuun. Hän itkee niin vuolaasti että posket ovat aivan märät. Aura on samalla surullinen mutta myös iloinen; hän osaa itkeä taas! Auran olo helpottuu ja tuntuu että suuri taakka on pudonnut Auran harteilta. Aura ei huomaa, että Reetta on ilmestynyt hänen eteensä.
Ensin Reetta kiroaa, mutta sitten hyppää halaamaan Auraa ja rutistaa Auraa niin lujaa että Aura tuntee kuristuneen. Reetan mukana kulkenut pitkätukkapoika soittaa taksin heille ja he lähtevät takaisin kotiin. Aura kertoo mitä kaikkea on tehnyt ja missä hän on seikkaillut. Reetta lupaa jatkossa pitää paremmin huolta Aurasta eikä ikinä hylätä häntä.Kirjan viimeinen luku oli samaan aikaan hauska, surullinen, onnellinen, tunteita herättävä, järkyttävä ja kaikkea siltä väliltä. Kun luin kohtaa jossa Aura katselee piirrustusvihkoaan, itselläni nousi tunteet pintaan jälleen. Mielestäni kamalaa, kun niin pieni tyttö on katsellut omaa äitiään humalassa, sairaalassa, kotona mielenterveysongelmien kanssa ja hänen on pitänyt pitää kaikki se sisällään ettei sosiaalityöntekijät kuulisi. Kaiken kruunasi se, kun 7-vuotias tyttö miettii puukko kädessä vetävänsä muutaman viillon käsivarteen.
Kokonaisuudessaan kirja oli loistava. Lopulta aloin kyllä tykkäämään kirjasta, alun pitkäveteisyyden jälkeen. Vaikka aluksi ajattelin etten jaksa lukea tällaisesta aiheesta kokonaista kirjaa, tämä paljastui hyväksi kirjaksi. Tykkäsin siitä, että suunnilleen joka toinen luku kertoi Aurasta, ja joka toinen Reetasta. Sillä tavalla sitä jaksoi lukea, kun ei koko aikaa ollut samaa asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti